Die Bibel

 

synty 31

Lernen

   

1 Ja hänen eteensä tuli Labanin lasten puhe, että he sanoivat: Jakob on saattanut itsellensä kaiken meidän isämme tavaran: ja siitä meidän isämme hyvyydestä on hän saattanut itsellensä kaiken tämän tavaran.

2 Ja Jakob näki Labanin kasvon: ja katso, ei ollut se häntä kohtaan, niinkuin eilen ja entispäivänä.

3 Ja Herra sanoi Jakobille: palaja sinun isäis maalle, ja sukuis tykö: ja minä olen sinun kanssas.

4 Niin lähetti Jakob ja kutsui Rakelin ja Lean kedolle laumansa tykö.

5 Ja sanoi heille: minä näen teidän isänne kasvon, ettei hän ole minua kohtaan niinkuin eilen ja entispäivänä, mutta minun isäni Jumala on ollut minun kanssani.

6 Ja te itse tiedätte, että minä olen kaikella minun väelläni palvellut teidän isäänne.

7 Mutta teidän isänne on vietellyt minua, ja muuttanut minun palkkani jo kymmenen kertaa: ei kuitenkaan sallinut Jumala hänen vahinkoa tehdä minulle.

8 Koska hän sanoi: kirjavat pitää oleman sinun palkkas, niin kaikki lauma kantoi kirjavia. Mutta jos hän sanoi: pilkulliset pitää oleman sinun palkkas, niin kaikki lauma kantoi pilkullisia.

9 Niin on Jumala ottanut teidän isänne hyvyyden ja antanut minulle.

10 Ja tapahtui lauman siittämisen ajalla, nostin minä silmäni ja näin unessa: ja katso, kauriit, jotka nousivat laumain päälle, olivat juonteiset, pilkulliset ja kirjavat.

11 Ja Jumalan enkeli sanoi minulle unessa: Jakob; ja minä vastasin: tässä minä olen.

12 Mutta hän sanoi: nosta silmäs, ja katso, kaikki kauriit, jotka nousevat laumain päälle, ovat juonteiset, pilkulliset ja kirjavat: sillä minä olen nähnyt kaikki, mitä Laban sinulle tekee.

13 Minä olen Jumala BetElissä, jossa sinä voitelit kiven, ja jossas teit minulle lupauksen: nouse siis nyt ja lähde tältä maalta, ja palaja syntymä-maalles.

14 Niin vastasivat Rakel ja Lea, ja sanoivat hänelle: onko meillä enää osaa, eli perimistä meidän isämme huoneessa?

15 Eikö hän ole pitänyt meitä muukalaisina? Sillä hän on myynyt meidät, ja peräti syönyt meidän hintamme.

16 Sentähden kaikki hyvyys, jonka Jumala on ottanut meidän isältämme, se tulee oikeudella meille ja meidän lapsillemme: Nyt siis kaikki, mitä Jumala sinulle on käskenyt, se tee.

17 Niin nousi Jakob; ja nosti lapsensa ja emäntänsä kamelein päälle.

18 Ja vei pois kaiken karjansa, ja kaiken tavaransa, minkä hän oli pannut kokoon, sen oman karjansa, kun hän oli saanut Mesopotamiassa: mennäksensä isänsä Isaakin tykö Kanaanin maalle.

19 Mutta Laban oli mennyt keritsemään laumaansa. Ja Rakel varasti isänsä epäjumalat.

20 Niin varasti Jakob Labanin Syrialaisen sydämen, siinä ettei hän ilmoittanut hänelle, että hän pakeni.

21 Niin hän pakeni, ja kaikki, mitä hänellä oli, nousi ja meni virran ylitse; ja meni Gileadin vuorta kohden.

22 Kolmantena päivänä ilmoitettiin Labanille, että Jakob oli paennut.

23 Niin hän otti veljensä kanssansa, ja ajoi häntä takaa seitsemän päiväkunnan matkan: ja saavutti hänen Gileadin vuorella.

24 Mutta Jumala oli tullut Labanin Syrialaisen tykö yöllä unessa ja sanonut hänelle: kavahda sinuas, ettes puhu Jakobille hyvää eli pahaa.

25 Ja Laban lähestyi Jakobia. Mutta Jakob oli majansa tehnyt vuorelle. Ja Laban teki veljinensä myös majansa Gileadin vuorelle.

26 Niin sanoi Laban Jakobille: mitäs olet tehnyt, ettäs varastit minun sydämeni ja olet vienyt pois minun tyttäreni niinkuin miekalla otetut?

27 Ja miksis salaa pakenit ja varastit sinus minulta, ja et ilmoittanut minulle? että minä olisin sinua saattanut ilolla, ja lauluilla, ja trumpuilla, ja kanteleilla.

28 Ja et sallinut minun suuta antaa minun pojilleni ja tyttärilleni: tämän sinä olet tyhmästi tehnyt.

29 Ja minulla olis kyllä voimaa tehdä teille pahaa, mutta teidän isänne Jumala sanoi menneenä yönä minulle: kavahda itses puhumasta Jakobille hyvää eli pahaa.

30 Ja nyt ettäs kumminkin menit pois, ja niin suuresti ikävoitsit isäs huoneeseen: miksis varastit minun jumalani.

31 Ja Jakob vastasi, ja sanoi Labanille: minä pekäsin ja luulin sinun väkivallalla ottavan pois minulta sinun tyttäres.

32 Mutta kenenkä tyköä sinä löydät jumalas, ei sen pidä elämän. Tunnustele meidän veljeimme läsnä ollessa, mitä omaas on minun tykönäni, ja ota pois se. Mutta ei Jakob tietänyt Rakelin niitä varastaneen.

33 Niin Laban meni Jakobin majaan, ja Lean majaan, ja heidän molempain piikainsa majaan, ja ei löytänyt. Ja läksi Lean majasta, ja tuli Rakelin majaan.

34 Mutta Rakel oli ottanut epäjumalat ja pannut kamelein satulan ala, ja istui siihen päälle; mutta Laban etsi kaiken majan ja ei löytänyt.

35 Ja hän sanoi isällensä: älköön minun herrani vihastuko, etten minä saa nousta sinun edessäs: sillä minulle tapahtuu vaimoin menon jälkeen: Ja hän etsi, ja ei löytänyt epäjumaliansa.

36 Ja Jakob vihastui ja riiteli Labanin kanssa; vastasi ja sanoi hänelle: mitä minä olen rikkonut, ja mikä minun pahatekoni on, ettäs minua olet niin vihaisesti ajanut takaa?

37 Sinä olet etsiskellyt kaikki minun taloni kalut, mitäs olet löytänyt kaikista sinun talois kaluista? Tuo tähän minun ja sinun veljeis eteen, ratkaista meidän kahden vaiheellamme.

38 Minä olen ollut sinun tykönäs jo kaksikymmentä ajastaikaa, ja sinun lampaas ja vuohes ei ole hedelmättömät olleet: ja en ole minä syönyt oinaita sinun laumastas.

39 Enkä ole tuonut sinulle pedolta haaskattua, mutta minun piti sen maksaman, sen olet sinä minun kädestäni vaatinut: niin myös mitä ikänänsä sinulta päivällä eli yöllä varastettu oli.

40 Päivällä on minun helle väsyttänyt, ja yöllä vilu: ja uni on paennut minun silmistäni.

41 Minä olen jo kaksikymmentä ajastaikaa ollut sinun huoneessas, neljätoistakymmentä ajastaikaa palvelin minä sinua kahden tyttäres tähden, ja kuusi ajastaikaa sinun laumas tähden: ja sinä olet muuttanut minun palkkani kymmenen kertaa.

42 Jollei minun isäni Jumala, Abrahamin Jumala ja Isaakin pelko olisi ollut minun puolellani; niin sinä peräti tyhjänä olisit minun päästänyt. Mutta Jumala on nähnyt minun vaivani ja kätteni työt, ja nuhteli menneenä yönä sinua.

43 Vastasi Laban, ja sanoi Jakobille: tyttäret ovat minun tyttäreni, ja pojat ovat minun poikani, ja laumat ovat minun laumani, ja kaikki mitä sinä näet ovat minun: mitä minä teen tänäpänä minun tyttärilleni taikka heidän lapsillensa, jotka he ovat synnyttäneet?

44 Tule siis nyt ja tehkäämme liitto, minä ja sinä; joka pitää oleman todistus minun ja sinun vaiheellas.

45 Niin otti Jakob kiven, ja pani pystyälle muistopatsaaksi.

46 Ja Jakob sanoi veljillensä: kootkaat kiviä. Ja he toivat kiviä, ja tekivät roukkion; ja atrioitsivat siinä sen roukkion päällä.

47 Ja Laban kutsui hänen Jegar Sahabuta: mutta Jakob kutsui hänen Gilead.

48 Niin Laban sanoi: tämä roukkio olkoon todistus tänäpänä minun ja sinun vaiheellas; sentähden kutsui hän hänen nimensä Gilead.

49 Ja Mitspa; sillä hän sanoi: Herra olkoon peräänkatsoja sinun ja minun vaiheellani, koska me erkanemme toinen toisestamme:

50 Jos sinä vaivaat minun tyttäriäni, taikka otat muita emäntiä, paitsi minun tyttäriäni. Ei ole yhtään ihmistä (joka todistais) meidän kanssamme, mutta katso, Jumala on todistaja minun ja sinun vaiheellas.

51 Ja Laban sanoi (vielä) Jakobille: katso, tämä on roukkio, ja tämä on muistopatsas, jonka minä panen minun ja sinun vaiheelles.

52 Tämä roukkio olkoon todistus, ja tämä patsas olkoon myös todistus, etten minä käy ylitse tämän roukkion sinun tykös, etkä sinä käy ylitse tämän roukkion ja tämän patsaan minun tyköni, vahinkoa tekemään.

53 Abrahamin Jumala ja Nahorin Jumala ja heidän isäinsä Jumala, ratkaiskoon meidän välillämme. Ja Jakob vannoi isänsä Isaakin pelvon kautta.

54 Ja Jakob uhrasi vuorella, ja kutsui veljensä syömään leipää. Ja kuin he olivat syöneet, olivat he yötä vuorella.

55 Mutta aamulla varhain nousi Laban, ja suuta antoi poikainsa ja tytärtensä, ja siunasi heitä, ja meni matkaansa, ja palasi kotiansa.

   


SWORD version by Tero Favorin (tero at favorin dot com)

Aus Swedenborgs Werken

 

Arcana Coelestia #4211

studieren Sie diesen Abschnitt

  
/ 10837  
  

4211. And called his brethren to eat bread. That this signifies the appropriation of good from the Lord’s Divine natural, is evident from the signification of “brethren,” as being those who were now conjoined by a covenant, that is, by friendship; and in the internal sense those who are in good and truth (that these are called “brethren” may be seen above, n. 367, 2360, 3303, 3459, 3803, 3815, 4121, 4191); from the signification of “eating,” as being appropriation (see n. 3168, 3513, 3832; and that banquets and feasts with the ancients signified appropriation and conjunction by love and charity, see above, n. 3596); and from the signification of “bread,” as being the good of love (n. 276, 680, 1798, 3478, 3735), and in the supreme sense the the Lord, (n. 2165, 2177, 3478, 3813). As in the supreme sense “bread” signifies the Lord, it therefore signifies everything holy which is from Him, that is, everything good and true; and because there is nothing else good, which is good, except that which is of love and charity, “bread” signifies love and charity. Nor did the sacrifices of old signify anything else, for which reason they were called by the one word “bread” (n. 2165). They also ate together of the flesh of the sacrifices, in order that the heavenly feast might be represented, that is, conjunction by the good of love and charity. This is what is now signified by the Holy Supper; for this succeeded in the place of sacrifices, and of the feasts from the sanctified things; and the Holy Supper is an external of the church that contains within itself an internal, and by means of this internal it conjoins the man who is in love and charity with heaven, and through heaven with the Lord. For in the Holy Supper also, “eating” signifies appropriation, the “bread” celestial love, and the “wine” spiritual love; and this so entirely that when a man is in a holy state while eating it, nothing else is perceived in heaven.

[2] The reason why the expression “the appropriation of good from the Lord’s Divine natural” is made use of, is that the subject treated of is the good of the Gentiles, and it is this good which is now represented by Laban (n. 4189). Man’s conjunction with the Lord is not a conjunction with His Supreme Divine Itself, but with His Divine Human; for man can have no idea whatever of the Lord’s Supreme Divine, which so transcends his idea as altogether to perish and become nothing; but he can have an idea of His Divine Human. For everyone is conjoined by thought and affection with one concerning whom he has some idea, but not with one concerning whom he has no idea. If when anyone is thinking about the Lord’s Human, he has holiness in his idea, he is thinking also of that holy which coming from the Lord fills heaven, so that he is also thinking of heaven; for in its complex heaven bears relation to a man, and it does this from the the Lord, (n. 684, 1276, 2996, 2998, 3624-3649); and this accounts for the fact that no conjunction is possible with the Lord’s Supreme Divine, but only with His Divine Human, and through His Divine Human with His Supreme Divine. Hence it is said in John that no one hath seen God at any time, except the Only begotten Son (1:18); and that no one can come to the Father except through Him; and hence also He is called the Mediator. That such is the case may be very well known from the fact that all within the church who say they believe in a Supreme Being, and make no account of the Lord, are precisely those who believe nothing at all, not even that there is a heaven, or that there is a hell, and who worship nature. Moreover, if such persons are willing to be instructed by experience, they will see that the evil, even the worst of them, say the same thing.

[3] But as regards the Lord’s Human, men think in various ways, one in one way and another in another, and one in a more holy way than another. They who are within the church are able to think that His Human is Divine, and also that as He says He is one with the Father, and that the Father is in Him, and He in the Father. But they who are without the church cannot do this, both because they know nothing about the Lord and because they have no idea of the Divine except from the images which they see with their eyes, and the idols which they can touch with their hands. And yet the Lord conjoins Himself with these by means of the good of their charity and obedience that is within their gross idea of Him. For this reason it is here said that such have an “appropriation of good from the Lord’s Divine natural;” for the conjunction of the Lord with man is according to the state of his thought and the derivative affection. They who are in the most holy idea concerning the Lord, and at the same time in the knowledges and affections of good and truth-as those can be who are within the church-are conjoined with the Lord in respect to His Divine rational; whereas they who are not in such holiness, nor in such interior idea and affection, and yet are in the good of charity, are conjoined with the Lord in respect to His Divine natural. They who have a holiness of a still grosser kind are conjoined with the Lord in respect to His Divine sensuous; and this conjunction is what is represented by the brazen serpent, in that those who looked at it recovered from the bite of the serpents (Numbers 21:9). In this conjunction are those among the Gentiles who worship idols, and yet live in charity in accordance with their religion. From all this it is now evident what is meant by the appropriation of good from the Lord’s Divine natural, which is signified by Jacob’s calling his brethren to eat bread.

  
/ 10837  
  

Thanks to the Swedenborg Foundation for the permission to use this translation.