¹ Niin Joseph lankesi isänsä kasvoille, itki hänen ylitsensä, ja antoi suuta hänen.

² Ja Joseph käski palvelioitansa lääkäreitä voidella isäänsä; ja lääkärit voitelivat Israelia.

³ Ja he täyttivät hänelle neljäkymmentä päivää; sillä niin monta oli voiteluspäivää. Ja Egyptiläiset itkivät häntä seitsemänkymmentä päivää.

⁴ Koska hänen murhepäivänsä olivat kuluneet, puhui Joseph Pharaon palvelioille, sanoen: jos minä olen armon löytänyt teidän edessänne, niin puhukaat Pharaolle, ja sanokaat:

⁵ Minun isäni vannotti minua, sanoen: katso, minä kuolen, hautaa minua minun hautaani, jonka minä olen kaivanut minulle Kanaanin maalla: niin tahtoisin minä nyt siis mennä, ja haudata minun isäni, ja palata tänne jällensä.

⁶ Pharao sanoi hänelle: mene ja hautaa sinun isäs, niinkuin hän sinua vannottanut on.

⁷ Niin Joseph meni hautaamaan isäänsä; ja hänen kanssansa menivät kaikki Pharaon palveliat, hänen huoneensa vanhimmat, ja kaikki Egyptin maan vanhimmat.

⁸ Kaiki myös Josephin väki, ja hänen veljensä, ja hänen isänsä väki. Ainoastaan lapsensa, ja lampaansa, ja karjansa jättivät he Gosenin maalle.

⁹ Menivät myös hänen kanssansa vaunut ja ratsasmiehet. Ja se oli sangen suuri joukko.

¹⁰ Ja koska he tulivat Atadin riihen tykö, joka on sillä puolen Jordania, niin he pitivät siinä suuren ja katkeran valituksen; ja hän murehti isäänsä seitsemän päivää.

¹¹ Ja koska Kanaanin maan asuvaiset näkivät heidän murheensa Atadin riihen tykönä, sanoivat he: Egyptiläiset murehtivat siellä sangen kovin. Siitä se paikka kutsutaan: Egyptiläisten valitus, joka on sillä puolella Jordania.

¹² Niin hänen lapsensa tekivät hänelle niinkuin hän oli käskenyt.

¹³ Ja veivät hänen Kanaanin maalle, ja hautasivat hänen Makpelan vainion luolaan, jonka Abraham vainion kanssa ostanut oli perintöhaudaksi, Ephronilta Hetiläiseltä, Mamren kohdalla.

¹⁴ Niin palasi Joseph Egyptiin, hän ja hänen veljensä, ja kaikki jotka hänen kanssansa olivat menneet hautaamaan hänen isäänsä, sitte kuin hän isänsä haudannut oli.

¹⁵ Mutta koska Josephin veljet näkivät isänsä kuolleeksi, sanoivat he: mitämaks, Joseph on vihaava meitä, ja kaiketi kostaa meille kaiken sen pahan, kuin me häntä vastaan tehneet olemme.

¹⁶ Sentähden käskivät he sanoa Josephille: sinun isäs käski ennenkuin hän kuoli, sanoen:

¹⁷ Niin sanokaat Josephille: minä rukoilen, anna nyt veljilles anteeksi heidän rikoksensa ja pahatekonsa, että he niin pahoin ovat tehneet sinua vastaan. Anna nyt anteeksi, sinun isäs Jumalan palveliain pahateko. Mutta Joseph itki heidän näitä puhuissansa.

¹⁸ Ja hänen veljensä myös tulivat ja lankesivat maahan hänen eteensä ja sanoivat: katso, me olemme sinun palvelias.

¹⁹ Joseph sanoi heille: älkäät peljätkö; sillä minä olen Jumalan käden alla.

²⁰ Te ajattelitte minua vastaan pahaa; mutta Jumala on ajatellut sen hyväksi, että hän tekis, niinkuin nyt nähtävä on, pelastaaksensa paljo kansaa.

²¹ Älkäät siis nyt peljätkö, minä ravitsen teitä ja teidän lapsianne; ja hän rohkaisi heitä ja puheli ystävällisesti heidän kanssansa.

²² Ja niin asui Joseph Egyptissä, hän ja hänen isänsä huone; ja Joseph eli sata ja kymmenen ajastaikaa,

²³ Ja näki Ephraimin lapset kolmanteen polveen, niin myös Makirin Manassen pojan lapset, kasvatetut Josephin polven juuressa.

²⁴ Joseph sanoi veljillensä: minä kuolen, ja Jumala on totisesti etsivä teitä, ja vie teidän tältä maalta siihen maahan, jonka hän on itse vannonut Abrahamille, Isaakille ja Jakobille.

²⁵ Niin vannotti Joseph Israelin lapsia, sanoen: Jumala on totisesti teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä.

²⁶ Ja niin Joseph kuoli sadan ja kymmenen ajastaikaisena, ja he voitelivat hänen, ja panivat arkkuun Egyptissä.

⁹ When much time had passed and the voyage was now dangerous, because the Fast had now already gone by, Paul admonished them,

¹⁰ and said to them, "Sirs, I perceive that the voyage will be with injury and much loss, not only of the cargo and the ship, but also of our lives."

¹¹ But the centurion gave more heed to the master and to the owner of the ship than to those things which were spoken by Paul.

¹² Because the haven was not suitable to winter in, the majority advised going to sea from there, if by any means they could reach Phoenix, and winter there, which is a port of Crete, looking northeast and southeast.

¹³ When the south wind blew softly, supposing that they had obtained their purpose, they weighed anchor and sailed along Crete, close to shore.

¹⁴ But before long, a stormy wind beat down from shore, which is called Euroclydon.

¹⁵ When the ship was caught, and couldn't face the wind, we gave way to it, and were driven along.

¹⁶ Running under the lee of a small island called Clauda, we were able, with difficulty, to secure the boat.

¹⁷ After they had hoisted it up, they used cables to help reinforce the ship. Fearing that they would run aground on the Syrtis sand bars, they lowered the sea anchor, and so were driven along.

¹⁸ As we labored exceedingly with the storm, the next day they began to throw things overboard.

¹⁹ On the third day, they threw out the ship's tackle with their own hands.

²⁰ When neither sun nor stars shone on us for many days, and no small storm pressed on us, all hope that we would be saved was now taken away.

²¹ When they had been long without food, Paul stood up in the middle of them, and said, "Sirs, you should have listened to me, and not have set sail from Crete, and have gotten this injury and loss.

²² Now I exhort you to cheer up, for there will be no loss of life among you, but only of the ship.

²³ For there stood by me this night an angel, belonging to the God whose I am and whom I serve,

²⁴ saying, 'Don't be afraid, Paul. You must stand before Caesar. Behold, God has granted you all those who sail with you.'

²⁵ Therefore, sirs, cheer up! For I believe God, that it will be just as it has been spoken to me.

²⁶ But we must run aground on a certain island."

²⁷ But when the fourteenth night had come, as we were driven back and forth in the Adriatic Sea, about midnight the sailors surmised that they were drawing near to some land.

²⁸ They took soundings, and found twenty fathoms. After a little while, they took soundings again, and found fifteen fathoms.

²⁹ Fearing that we would run aground on rocky ground, they let go four anchors from the stern, and wished for daylight.

³⁰ As the sailors were trying to flee out of the ship, and had lowered the boat into the sea, pretending that they would lay out anchors from the bow,

³¹ Paul said to the centurion and to the soldiers, "Unless these stay in the ship, you can't be saved."

³² Then the soldiers cut away the ropes of the boat, and let it fall off.

³³ While the day was coming on, Paul begged them all to take some food, saying, "This day is the fourteenth day that you wait and continue fasting, having taken nothing.

³⁴ Therefore I beg you to take some food, for this is for your safety; for not a hair will perish from any of your heads."

³⁵ When he had said this, and had taken bread, he gave thanks to God in the presence of all, and he broke it, and began to eat.

³⁶ Then they all cheered up, and they also took food.

³⁷ In all, we were two hundred seventy-six souls on the ship.

³⁸ When they had eaten enough, they lightened the ship, throwing out the wheat into the sea.

³⁹ When it was day, they didn't recognize the land, but they noticed a certain bay with a beach, and they decided to try to drive the ship onto it.

⁴⁰ Casting off the anchors, they left them in the sea, at the same time untying the rudder ropes. Hoisting up the foresail to the wind, they made for the beach.

⁴¹ But coming to a place where two seas met, they ran the vessel aground. The bow struck and remained immovable, but the stern began to break up by the violence of the waves.

⁴² The soldiers' counsel was to kill the prisoners, so that none of them would swim out and escape.

⁴³ But the centurion, desiring to save Paul, stopped them from their purpose, and commanded that those who could swim should throw themselves overboard first to go toward the land;

⁴⁴ and the rest should follow, some on planks, and some on other things from the ship. So it happened that they all escaped safely to the land.