¹ Kuinka se kaupunki niin yksinäinen on, joka täynnä kansaa oli? Hän on niinkuin leski. Joka ylimmäinen oli pakanain seassa ja vallan päällä maakunnissa, sen täytyy nyt veronalaisena olla.

² Yli yötä hän katkerasti itkee, niin että hänen kyynelensä poskilta vuotavat; ei hänen ystävistänsä kenkään häntä lohduta, vaan kaikki hänen lähimmäisensä katsovat hänen ylön, ja ovat hänen vihollisiksensa tulleet.

³ Juuda on vangittu raadollisuudessa ja raskaassa orjuudessa; hän asuu pakanain seassa, ja ei löydä lepoa; kaikki hänen vihollisensa pahasti menevät hänen kanssansa.

⁴ Zionin tiet murehtivat, ettei kenkään juhlille tule; kaikki hänen porttinsa ovat autiona, hänen pappinsa huokaavat, ja hänen neitseensä surkiasti katsovat, ja hän itse on murheissansa.

⁵ Hänen vihollisensa voitti, hänen vihollisillensa käy hyvästi; sillä Herra on hänen surkeudella täyttänyt hänen pahain tekoinsa paljouden tähden; hänen lapsensa ovat vankina menneet pois vihollisten edellä.

⁶ Ja kaikki kaunistus on Zionin tyttäriltä lähtenyt pois; hänen päämiehensä ovat niinkuin ne peurat, jotka ei laidunta löydä, ja voimatoinna käyvät vaatian edessä.

⁷ Jerusalem muistaa tällä ajalla, kuinka raadollinen ja hyljätty hän on, ja kuinka paljo hyvää hänellä vanhaan aikaan ollut on, että hänen kansansa vihollisen kädessä on, ja ei kenkään heitä auta; hänen vihollisensa näkevät hänen, ja nauravat hänen lepoansa.

⁸ Jerusalem on raskaasti syntiä tehnyt, sentähden täytyy hänen olla niinkuin saastainen vaimo; kaikki, jotka häntä kunnioittavat, katsovat hänen ylön, että he hänen häpiänsä näkevät; mutta hän huokaa ja lankee maahan.

⁹ Hänen saastaisuutensa tarttuu kiinni hänen liepeesensä; ei hän olisi luullut, että hänelle näin pitäis viimein käymän; hän on tosin ylen hirmuisesti kukistettu maahan, ja ei kenkään sittekään ole, joka häntä lohduttaa: Herra, katso minun raadollisuuttani, sillä vihollinen suuresti kerskaa.

¹⁰ Vihollinen on pannut kätensä kaikkein hänen kallisten kaluinsa päälle; sillä hänen täytyy katsoa päältä, että pakanat hänen pyhyytensä kävivät, joista sinä kieltänyt olet, ettei heidän pitänyt sinun seurakuntaas tuleman.

¹¹ Kaikki hänen kansansa huokaavat, leipää kerjäten; he antoivat parhaat kappaleensa ruasta, että he sielunsa virvoittaisivat. Herra, katso siis ja näe, kuinka minä olen halvaksi tullut.

¹² Eikö tämä teihin koske, kaikki jotka tästä käytte ohitse, katsokaat siis ja nähkäät, jos joku kipu on niinkuin minun kipuni, joka minua niin syö; sillä Herra täytti minun surulla hirmuisen vihansa päivänä.

¹³ Korkeudesta hän lähetti tulen minun luihini, ja antoi sen voimallisen olla niissä; minun jalkani eteen viritti hän verkon, ja sysäsi minun takaperin: hän on tehnyt minun autioksi, että minun ylipäivää täytyy murehtia.

¹⁴ Minun syntini ijes on sidottu, ne ovat väätyt hänen kädessänsä, ja astuneet minun kaulani päälle; hän on minun voimani heikoksi tehnyt; Herra on antanut minua niiden käsiin, joista en minä voi nousta ylös.

¹⁵ Herra on tallannut kaikki minun väkeväni alas, jotka minulla olivat, hän on antanut minusta kokouksen kuuluttaa, minun nuoria miehiäni kadottamaan; Herra on sotkunut viinakuurnan neitseelle, Juudan tyttärelle.

¹⁶ Sentähden minä niin itken, ja molemmat minun silmäni vettä vuotavat, että lohduttaja, joka minun sieluani pitäis virvoittaman, on minusta kaukana; minun lapseni ovat pois, sillä vihollinen on voittanut.

¹⁷ Zion ojentaa kätensä, vaan ei kenkään ole joka häntä lohduttaa; Herra on käskenyt Jakobista, että ne, jotka hänen ympärillänsä ovat, hänen vihollisensa olisivat; sillä Jerusalem pitää heidän seassansa niinkuin saastainen vaimo oleman.

¹⁸ Herra on vanhurskas; sillä minä olen hänen suullensa tottelematoin ollut. Kuulkaat, kaikki kansat, ja katsokaat minun kipuani; minun neitseeni ja nuorukaiseni ovat vankiuteen menneet.

¹⁹ Minä kutsuin ystävääni (avukseni), mutta he ovat minun vietelleet; minun pappini ja vanhimmat kaupungeissa ovat nääntyneet, sillä he kerjäävät leipää henkeänsä virvoittaaksensa.

²⁰ Herra, katso, kuinka minä olen ahdistuksessa, että se kaikki minun sisällyksiäni kivistelee, minun sydämeni tykyttää minun ruumiissani; sillä minä olen täynnä murhetta; ulkona miekka ja kotona kuolema on minun leskeksi tehnyt.

²¹ Kyllä se kuuluu, että minä huokaan, ja ei kuitenkaan minulla ole lohduttajaa; kaikki minun viholliseni kuulevat minun onnettomuuteni, ja siitä riemuitsevat, sillä sinä sen teet. Niin anna siis sen päivän tulla, jonka sinä kuuluttanut olet, että heille kävis kuin minullekin.

²² Anna kaikki heidän pahuutensa tulla sinun etees, ja tee heille, niinkuin sinä minullekin teit kaikkein minun pahain tekoini tähden; sillä minun huokaukseni on suuri, ja minun sydämeni on murheissansa.

¹ Minä olen mies, jonka viheliäisyyttä nähdä täytyy hänen hirmuisuutensa vitsan kautta.

² Hän johdatti minua ja vei pimeyteen ja ei valkeuteen.

³ Hän on kätensä kääntänyt minua vastaan, ja toimittaa toisin aina minun kanssani.

⁴ Hän on tehnyt lihani ja nahkani vanhaksi, ja luuni musertanut.

⁵ Hän rakensi minua vastaan, ja sapella ja vaivalla hän minua kääri.

⁶ Hän on minut pannut pimeyteen, niinkuin aikaa kuolleet.

⁷ Hän on minut muurannut sisälle, etten minä pääse ulos, ja minut kovaan jalkapuuhun pannut.

⁸ Ja vaikka minä huudan ja parun, niin hän kuitenkin korvansa tukitsee minun rukouksestani.

⁹ Hän on muurannut tieni kiinni vuojonkivillä, ja polkuni sulkenut.

¹⁰ Hän on väijynyt minua niinkuin karhu, niinkuin jalopeura salaisuudessa.

¹¹ Hän on minun antanut tieltä eksyä, ja minut repinyt säpäleiksi, ja minut autioksi tehnyt.

¹² Hän on joutsensa jännittänyt, ja asettanut minun nuolella tarkoitettavaksi.

¹³ Hän ampui minun munaskuihini viinensä nuolet.

¹⁴ Minä olen kaiken minun kansani nauru, ja heidän jokapäiväinen virtensä.

¹⁵ Hän on haikeudella minut ravinnut, ja koiruoholla juovuttanut.

¹⁶ Hän on hampaani somerolla rikki musertanut, hän kieritti minun tuhassa.

¹⁷ Minun sieluni on ajettu pois rauhasta, minun täytyy hyvän unohtaa.

¹⁸ Minä sanoin: minun voimani ja minun toivoni Herran päälle on kadonnut.

¹⁹ Muista siis, kuinka minä niin raadollinen ja hyljätty, koiruoholla ja sapella juotettu olen.

²⁰ Minun sieluni sen kyllä muistaa, ja sitä itsellensä tutkistelee.

²¹ Minä panen sen sydämeeni; sentähden minä vielä nyt toivon.

²² Herran laupiudesta se on, ettemme ratki hukkuneet; ei hänen laupiutensa vielä loppunut.

²³ Vaan joka huomen se on uusi, ja sinun uskollisuutes on suuri.

²⁴ Herra on minun osani, sanoo minun sieluni; sentähden tahdon minä häneen toivoa.

²⁵ Herra on hyvä niille, jotka häneen toivovat, ja niille sieluille, jotka häntä kysyvät.

²⁶ Hyvä on olla kärsivällisenä ja Herralta apua toivoa.

²⁷ Hyvä on ihmiselle ijestä kantaa nuoruudessansa;

²⁸ Että hän istuu yksinänsä, on vaiti, kuin jotakin hänen päällensä tulee,

²⁹ Ja panee suunsa tomuun, ja odottaa toivoa,

³⁰ Ja antaa löydä poskillensa, ja paljon pilkkaa kärsii.

³¹ Sillä ei Herra syökse pois ijankaikkisesti.

³² Vaan hän saattaa murheelliseksi, ja taas armahtaa suuresta laupiudestansa.

³³ Sillä ei hän sydämestänsä ihmisiä kurita eikä murheesen saata,

³⁴ Niinkuin hän tahtois raadolliset maan päällä ratki jalkainsa alla polkea,

³⁵ Ja antais jonkun miehen oikeuden Ylimmäisen edessä tulla käännetyksi pois,

³⁶ Ja ihmistä väärin tuomita asiassansa, niinkuin ei Herra sitä näkisikään.

³⁷ Kuka tohtii siis sanoa: senkaltaiset tapahtuvat ilman Herran käskyä?

³⁸ Eikö paha ja hyvä tule Korkeimman suusta?

³⁹ Miksi siis ihmiset nurisevat eläissänsä? Jokainen nuriskaan syntejänsä vastaan.

⁴⁰ Tutkistelkaamme ja etsikäämme meidän menoamme, ja palatkaamme Herran tykö.

⁴¹ Nostakaamme meidän sydämemme ja kätemme taivaasen päin, Jumalan tykö.

⁴² Me, me olemme syntiä tehneet ja kovakorvaiset olleet; (sentähden) et sinä säästänytkään.

⁴³ Vaan sinä olet vihalla meitä peittänyt ja vainonnut, ja armottomasti surmannut.

⁴⁴ Sinä verhoitit itses pilvellä, ettei rukous päässyt sen lävitse.

⁴⁵ Sinä olet meitä tunkioksi ja saastaisuudeksi kansain seassa tehnyt.

⁴⁶ Kaikki meidän vihollisemme ovat suutansa ammottaneet meitä vastaan.

⁴⁷ Me painetaan alas ja rangaistaan pelvolla ja ahdistuksella.

⁴⁸ Minun silmäni vuotavat vesi-ojia minun kansani tyttären surkeuden tähden.

⁴⁹ Minun silmäni vuotavat ja ei taida lakata; ei he asetu,

⁵⁰ Siihenasti että Herra katsoo taivaasta alas ja näkee.

⁵¹ Minun silmäni kuluttaa minulta elämäni kaikkein minun kaupunkini tytärten tähden.

⁵² Minun viholliseni ovat minua kovin ajaneet takaa, niinkuin lintua ilman syytä.

⁵³ He ovat minun elämäni kuoppaan salvanneet, ja heittäneet kiven minun päälleni.

⁵⁴ Ovat myös vedet minun pääni ylitse käyneet; niin minä sanoin: nyt minä ratki hukassa olen.

⁵⁵ Minä huusin avukseni sinun nimeäs, Herra, alhaalta kuopasta;

⁵⁶ Ja sinä kuulit minun ääneni, älä korvias kätke minun huokauksestani ja huudostani.

⁵⁷ Sinä lähenet kuin minä sinua huudan, ja sanot: älä pelkää.

⁵⁸ Sinä, Herra, ratkaiset minun sieluni asian, ja lunastat minun henkeni.

⁵⁹ Herra katso, kuinka minulle niin vääryyttä tehdään, ja tuomitse minun oikeuteni.

⁶⁰ Sinä näet kaikki heidän kostonsa ja kaikki heidän ajatuksensa minusta.

⁶¹ Herra, sinä kuulet heidän pilkkansa ja kaikki heidän ajatuksensa minua vastaan,

⁶² Minun vainollisteni huulet ja heidän neuvonsa minua vastaan yli päivää.

⁶³ Katso, kuin he istuvat eli nousevat, niin he minusta virsiä laulavat.

⁶⁴ Kosta heille, Herra, niinkuin he ansainneet ovat, heidän kättensä töiden jälkeen.

⁶⁵ Anna heidän sydämensä vavista ja sinun kiroustas tuta.

⁶⁶ Vainoo heitä hirmuisuudella, ja hukuta heitä Herran taivaan alta.