Bible

 

synty 44

Studie

   

1 Ja Joseph käski huoneensa haltiaa, sanoen: täytä miesten säkit jyvillä, niin paljo kuin he voivat kannattaa, ja pane itsekunkin raha säkkinsä suuhun.

2 Ja minun maljani, se hopiamalja pane nuorimman säkin suuhun, ynnä jyväinsä hinnan kanssa. Ja hän teki niinkuin Joseph hänelle käski.

3 Mutta aamulla päivän valjetessa, päästettiin miehet menemään aaseinensa.

4 Ja koska he olivat lähteneet kaupungista, eikä vielä kauvas joutuneet, sanoi Joseph huoneensa haltialle: nouse ja aja takaa miehiä, ja koska heidän saat takaa, niin sano heille: miksi te olette hyvän pahalla maksaneet?

5 Eikö se ole, josta minun herrani juo? Ja josta hän kyllä hyvin taitaa arvata teistä? Te olette pahoin tehneet.

6 Ja kuin hän käsitti heidät, puhui hän nämät sanat heille.

7 He vastasivat häntä: miksi minun herrani senkaltaista puhuu? Pois se, että sinun palvelias niin tekisivät.

8 Katso, rahan, jonka me löysimme säkkeimme suusta, olemme me jälleen sinulle tuoneet Kanaanin maalta: kuinkasta siis me varastimme hopiaa eli kultaa sinun herras huoneesta?

9 Jonka tyköä sinun palvelioiltas se löydetään, hän kuolkaan: niin tahdomme me myös olla orjat minun herralleni.

10 Hän sanoi: olkaan nyt teidän sananne jälkeen: jonka tyköä se löydetään, hän olkaan minun orjani; mutta te olette vapaat.

11 Ja he laskivat kiiruusti itsekukin säkkinsä maahan, ja jokainen avasi säkkinsä.

12 Ja hän etsei, ruveten vanhimmasta niin nuorimpaan asti; ja hopiamalja löydettiin BenJaminin säkistä.

13 Niin repäisivät vaatteensa, ja itsekukin pani kuormansa aasin päälle, ja palasivat kaupunkiin.

14 Ja Juuda meni veljinensä Josephin huoneesen (sillä hän oli vielä silloin siellä); ja he lankesivat maahan hänen eteensä.

15 Joseph sanoi heille: mikä työ se on, kuin te tehneet olette? Ettekö te tietäneet, että senkaltainen mies kuin minä olen taitaa kyllä hyvin arvata.

16 Ja Juuda sanoi: mitä me vastaamme minun herralleni? Taikka mitä me puhumme? Taikka millä me taidamme itsemme puhdistaa? Jumala on löytänyt sinun palveliais vääryyden: katso, me olemme meidän herramme orjat, sekä me, että se, jolta malja löydettiin.

17 Mutta hän sanoi: pois se, että minä niin tekisin; sen miehen, jolta malja on löydetty, pitää oleman minun orjani; mutta menkäät te rauhassa isänne tykö.

18 Niin Juuda astui hänen tykönsä, ja sanoi: ah minun herrani, suo nyt palvelias puhua yksi sana minun herrani korvissa, ja älkään julmistuko sinun vihas sinun palvelias päälle, sillä sinä olet niinkuin Pharao.

19 Minun herrani kysyi hänen palvelioiltansa, sanoen: onko teillä isää taikka veljeä?

20 Niin me vastasimme meidän herraamme: meillä on vanha isä, ja nuorukainen syntynyt hänen vanhalla ijällänsä, jonka veli on kuollut, ja hän on yksinänsä jäänyt äidistänsä, ja hänen isänsä pitää hänen rakkaana.

21 Niin sinä sanoit palvelioilles: tuokaat häntä tänne minun tyköni, että minä saan nähdä hänen.

22 Mutta me vastasimme minun herralleni: ei taida nuorukainen jättää isäänsä; sillä jos hän jättäis isänsä, niin hän kuolis.

23 Niin sinä sanoit palvelioilles. jollei teidän nuorin veljenne tule teidän kanssanne, niin ei teidän pidä enää minun kasvojani näkemän.

24 Ja koska me menimme sinun palvelias minun isäni tykö, ja ilmoitimme hänelle minun herrani sanat,

25 Niin sanoi meidän isämme: menkäät jälleen pois, ja ostakaat meille jotakin elatusta.

26 Mutta me sanoimme: emme tohdi sinne mennä; vaan jos meidän nuorin veljemme on meidän kanssamme, niin me menemme; sillä emme saa nähdä sen miehen kasvoja, jollei meidän nuorin veljemme ole meidän kanssamme.

27 Niin sinun palvelias minun isäni sanoi meille: te tiedätte, että minun emäntäni synnytti minulle kaksi,

28 Ja toinen läksi minun tyköäni, josta sanottiin, että hän on kuoliaaksi revelty, ja en ole minä häntä vielä sitte nähnyt.

29 Jos te tämän myös minulta viette pois, ja hänelle tapahtuis jotakin pahaa, niin te saattaisitte minun harmaat karvani murheella hautaan.

30 Jos minä nyt tulisin sinun palvelias minun isäni tykö, ja ei olisi nuorukainen meidän kanssamme: sillä hänen henkensä riippuu tämän hengestä.

31 Niin tapahtuis, koska hän näkis, ettei nuorukainen kanssa olisi, että hän kuolis; niin me sinun palvelias saattaisimme sinun palvelias meidän isämme harmaat karvat murheella hautaan.

32 Sillä sinun palvelias on taannut nuorukaisen minun isäni edessä, sanoen: jollen minä häntä tuo jällensä sinun tykös, niin minä sen edestä kaiken minun elinaikani olen vikapää kärsimään.

33 Ja nyt siis jääkään sinun palvelias nuorukaisen edestä minun herralleni orjaksi: vaan nuorukainen menkään veljeinsä kanssa.

34 Sillä kuinka minä taidan mennä minun isäni tykö, jollei nuorukainen olisi minun kanssani? Etten minä näkisi sitä surkeutta, johon minun isäni joutuu.

   


SWORD version by Tero Favorin (tero at favorin dot com)

Ze Swedenborgových děl

 

Arcana Coelestia # 5807

Prostudujte si tuto pasáž

  
/ 10837  
  

5807. And his father loveth him. That this signifies that it has conjunction with spiritual good from the natural, is evident from the signification of “love,” as being conjunction (of which presently); from the representation of Israel, who here is he that “loves him,” as being spiritual good from the natural (see n. 4286, 4598); and from the representation of Benjamin, who is he whom “the father loves,” as being new truth (as above, n. 5804, 5806). The conjunction of this truth with that good is what is signified by “his father loving him.” There cannot fail to be conjunction with this truth, because it is from that good. Between this truth and good there is conjunction like that between father and son; also like that between the willing of the mind and its understanding; for all good is of the will, and all truth is of the understanding. When the will wills good, this good is insinuated into the understanding, and there takes form according to the quality of the good; and this form is truth. And because the new truth is thus born, it is evident that there must be conjunction.

[2] In regard to love as being conjunction, be it known that love is spiritual conjunction, because it is a conjunction of the minds, or of the thought and the will, of two. From this it is evident that regarded in itself love is purely spiritual, and that the natural of it is the delight of consociation and conjunction. In its essence love is the harmony resulting from changes of the state, and variations in the forms or substances, of which the human mind consists. This harmony, if from the heavenly form, is heavenly love. It is evident therefore that love cannot have any other origin than the Divine love itself which is from the Lord; thus that love is the Divine which flows into forms, and so disposes them that their changes of state and variations may be in the harmony of heaven.

[3] But the opposite loves, namely, the loves of self and of the world, are not conjunctions but disjunctions. They indeed appear like conjunctions, but this is because each regards the other as one with himself so long as they are in pursuit of gains and honors, or in revenge and persecution toward those who oppose them. But as soon as the one does not favor the other, there is disjunction. It is otherwise with heavenly love, which is altogether averse to doing well to another for the sake of self; but does it for the sake of the good that is in the other, and which he receives from the Lord; consequently for the sake of the Lord Himself from whom is the good.

  
/ 10837  
  

Thanks to the Swedenborg Foundation for the permission to use this translation.